Sain torstaina yllättäen tekstarin mieheltä. Tapasin hänet viime keväänä ja homma jämähti jäihin jossain vaiheessa. Taisin viimeksi kuulla hänestä jotain viime kesänä. Hämmennyin vähän viestistä, mutta vastasin silti.
Mies kyseli kuulumisia ja sitä olisinko torstai-illan kunniaksi menossa Kalleen. Vastailin hieman epävarmaksi, sillä perjantaina kun aamulla pitää olla töissä. Suora lähestyminen hiukan kummastutti, mutta ilahduin silti viestistä. Ihan siksi, että samana päivänä aiemmin mietin tuleekohan kukaan mies enää mitenkään vaikuttamaan minuun. On viime aikoina aika vahvasti tullut sellainen ”ihanyksijasama” -fiilis.
Muutaman viestin jälkeen mies kysyi jotain ja vastaukseni sai hänet epäilemään etten ollut se kelle viestien piti mennä. Mikä pahoittelujen vuolas virta siitä seurasikaan. En ollutkaan Janne vaan Emma. The story of my life. Ehdin jo ajatella ties mitä…
Hetken päästä sain pitkän viestin. Mies kertoi ajatuksistaan ja kyseli olenko vielä sinkku. Haa, ehkä se kuitenkin miettii jotain muutakin. Viestittely päättyi näemmä treffien sopimiseen ja virtuaalipusuihin. En tiedä kuinka haastavassa tilassa miehen elämä nyt on. Mutta kohtalo, joka sotki puhelimenkin numerot; ole kiltti ja suo mulle edes yksi yö. Tai ilta. Tai aamu. Ensi yönä niin kuolaan unissa tuon miehen kroppaa. UGH!
Loppukiri 