Avainsana-arkisto: Kalle

Sä oot ihana!

Jazzeilta on kotiuduttu. Still alive ja niin edelleen. Mutta olipas meillä mielenkiintoinen ja vauhdikas viikonloppu. Kuten jo saatoin aiemmin hiukan vihjatakin…

Päästiin perjantaina Poriin, minä ja mun serkku. Luvassa olisi tyttöjen viikonloppu, musiikkia, piknikkiä, relaksointia ja hauskanpitoa. Kuohuvaa, viiniä ja hiukan lisää molempia. Ei se nyt pahaa tekisi vaikka löytäisi miehiäkin seuraksi.

Perjantaina oli mahtava keli, aurinko paistoi ja fiilis korkealla. Yritettiin Facebookissa bongailla, josko meillä olisi tuttuja paikan päällä ja muutama löytyikin. Paikalla oli reilu 20 000 ihmistä, joten hiukan olisi haaste nähdä tuosta vaan vahingossa, ajattelimme. Mikä on todennäköisyys tuolla törmätä tuttuun sattumalta?

Näköjään mun kohdalla isompi kuin muilla. Palailin viininhakureissulta ja kävelin käytännössä suoraanpäin tutun miehen olkapäätä. Vaihdettiin kuulumisia ja olipa hauska sattuma. Kuinka todennäköistä on, että törmäät vielä muutaman tunnin päästä uudelleen samaan mieheen? Tällä kertaa eri keikkapaikalla, käytiin katsomassa sitä Kasmiria, josta jo mainitsinkin. Mun kohdalla näköjään kaikki on mahdollista…

Mies halusi tarjota juomat ja otettiinkin isommalla porukalla useampi pullo viiniä. Lopputuloksena löysimme itsemme porilaisesta baarista jatkoilta. Yksi ikimuistoisen omituinen kävelymatka konsertistakin tuli tehtyä. Seuraksi löytyi niin komea ammattilaisfutari, että oksat pois.

Illan päätteeksi kävin keskustelun, jota en odottanut. Tarkkaa muistikuvaa tätä edeltävästä keskustelun osuudesta mulla ei ole. Tai jos olikin, niin se unohtui kun muistin tämän.

Mies: Mä niin arvostan kaikkea mitä teidän firma tekee.

Emma: Kiitos!image

Mies: Teidän firma on ihana!

Emma: *kolmensekunninpikakelauspäänsisällä, mitä h***iä? Firma ihana?*

Mies jatkaa: Tai siis niin… Sä olet IHANA! Kaikki mitä sä oot tehnyt on aivan ihanaa. Sä vaan olet niin ihana.

Mies halaa mua vaikka kuinka monta kertaa ja pussailee poskelle. Toistaen tuon lauseen vielä muutaman kerran. Tämän jälkeen ehdottaa, että voidaanko nähdä seuraavana päivänä. Lupauduin. Vaikka tämä mies ei koskaan vastannutkaan mun ehdotukseen treffeistä. Ja esitteli mut taas jälleen kerran melkein samalla kaavalla kaikille tutuilleen ”Tässä on Emma ja toi on sen serkku”.

Mainokset

Pyysin miestä ulos osa 2.

Joskus huhtikuussa tosiaan keräsin kaiken rohkeuteni ja päätin, että kyllä mäkin voin pyytää miestä ulos. Kun kerran muutkin naiset ilmeisesti niin tekee. No, lopputulos on nk. tulokseton. Lisää voit lukea tästä.

Mutta mitä tapahtuu kun törmään mieheen. No, sepä selvisi viime viikolla. Kävin torstaina ennen juhannusta terassilla ja enkös tietenkin osunut tuon miehen kanssa samaan paikkaan. Koska olimme syömässä, niin eipä siinä paljoa paettu paikalta. Tilanne siis piti kestää kuin nainen.

Moikkasimme kohteliaasti ja jatkoimme molemmat syömistä omissa pöydissä. Huokaisin itsekseni, että eihän tää nyt niin kauheaa ollutkaan. En silti ihan lähiaikoina aio miestä pyytää ulos…

Jossain vaiheessa siirryimme porukalla baaritiskille ja otimme drinksut. Hetken kuluttua tunnen jonkun käden harteillani. Käännyn ympäri ja minut kaapataan tiukkaan halaukseen. Niin lähelle, että tunnen kuinka pitkä sänki miehen poskella on. Pitäähän sitä nyt kuulemma sanoa hei kunnolla. Tekisi mieli sanoa, että pitäishän sitä myös vastata naisen viesteihin, mutten saanut sanaa suustani.

Seurueessani oli yllättäen hänelle toinenkin tuttu. Mies jää hengailemaan viereeni varmaan puoleksi tunniksi ja puhelee niitä näitä meidän kanssa. Katselee minua muttei sano mitään suoraan. Poistuu hetkeksi ja palaa takaisin viereeni. Sama meno jatkuu. Lopulta hänen seurueensa tekee lähtöä. Mies moikkaa ja lähtee. Hetken päästä hän kääntyy yllättäen takaisin, kävelee muutaman askeleen, katsoo minua silmiin ja sanoo ”palaillaan”.

Ilman aiempaa kokemusta tästä lajista, voin sanoa että tämä oli kyllä jotain ihan muuta kuin odotin? Reagoiko miehet yleensä näin? Eipä muuta, mutta tiedän meidän kohtaavan lähiaikoina. Mutta en osaa yhtään arvioida mitähän seuraavaksi… Ei kai mitään?

Koska tämä on niin pirun vaikeaa tajuta miehiä niin eiköhän kuva kerro enemmän kuin tuhat sanaa:

image

 

 

 

Huh, mä ehdotin treffejä miehelle

Annan nyt itselleni kaikki pojot, bonukset ja kunniamerkit! Laitoin eilen viestiä tuolle miehelle, kuten lupasinkin. Vastausta en ole saanut, ainakaan vielä. Ylitin kuitenkin yhden kynnyksen, askel jota aiemmin en ole uskaltanut ottaa. Minä pyysin miestä ulos! Mitä seuraavaksi:

  1. Jos mies näyttää vihreää valoa, sekoan todennäköisesti onnesta.
  2. Jos mies näyttää keltaista valoa (eli empii), niin muutun varmaan hötkyilijäksi ja mietin vain koko ajan oliko viestissä jotain vikaa? Tai onko mies vaan niin kohtelias, ettei kehtaa suoraan antaa pakkeja?
  3. Jos mies näyttää punaista valoa. Nielen tappioni, mutta todellakaan en aio lausua seuraavia asioita ääneen.

”No, kaikesta oppii ja tämä varmaan kehittää minua ihmisenä”
”Kaikki mikä ei tapa, vahvistaa”

Minä aion silloin todeta, että kyllä v****ttaa kuin pientä oravaa. Eikö koskaan voisi homma onnistua? Ja ennenkaikkea, miksi piti ryssiä, kun oli tilaisuus???

Joka tapauksessa odottelun aika lienee kuin vuoristoradan kyytiä. Toivottavasti päättyy nopeasti ja olipa mahtavaa -fiilikseen.

Olen aiemminkin miettinyt sitä miksi pakkien pelko on niin valtava? Se perustuu tämän hetken olotilaan. Tosin mulla se on ehkä nyt just potenssiin 6. Entä jos nolaan itseni täysin? Entä jos sitä ja entä jos tätä?

Päädyin onneksi ajattelemaan ”entä jos sittenkin?” ja painoin send -nappia.

Ollako rohkea?

Kävin viime viikolla syömässä Tiinan, Minnan ja Petran kanssa. Sofiakin oli hetken mukana, hänellä oli kiire. Uuden poikaystävän luokse. Vitsit mikä onni ja kateus valtasi meidät muut. Kerrankin jollain näyttää homma toimivan. Toisin kuin meillä muilla.

Minna tuli viikko sitten jätetyksi kuukausien tapailun jälkeen. Mies totesikin yhtäkkiä, ettei sittenkään halua mitään ”oikeaa suhdetta”. Petra on kuulemma mieslakossa, mutta veikkaan hänen hiplailevan salaa Tinderiä yksin kotona ja toivovan parasta. Ja minä, eipä tämä nyt näytä tilanne muuttuvan mihinkään.

Petra ja Minna keksivät jostain muistin uumenista Kallen ja alkoivat ystävälliseen sävyyn painostaa minua. ”Sun pitää nyt oikeasti vaan selvittää tilannetta ja pyytää sitä miestä ulos.” Ai kauhea… Jäin miettimään asiaa. Viikon mietiskeltyäni, tein oman, ehdollisen päätöksen. Jos suunnitellut treffit Tomin kanssa sunnuntaina (apua, huomenna) eivät toteudu, niin lupaan itselleni laittaa viestiä Kallelle. Kerroin jo päätöksestä Raisalle, jotta saisin jostain koottua rohkeuteni viimeisetkin rippeet ja todella tehtyä noin. Naisen vaistolla todeten, taitaa tulla viestin lähetys eteen. Uskallankohan ihan oikeasti?

Kevät on ollut suorastaan sanoen surkea. Isoja haasteita työelämässä, kolme asiointia vahinkovakuutusyhtiön kanssa ja niin edelleen. Jos tulee pakit, niin menee samalla ryömimisfiiliksellä kuin nämä muutkin. Ja miten sitten kohtaan hänet työkuvioissa, jos näin käy? Mietin sitä sitten ja yritän olla pakenematta paikalta…

Ja nyt sitten voidaan jännittää kimpassa miten mun käy!!

 

Toistossa on voimaa

Päätin torstaina selättää flunssan ja lähteä etsimään sosiaalista elämää. Sain jo aiemmin kutsun juhliin ja ajattelin ettei näitä juhlia voi jättää väliin. Paljon ihmisiä, hyvää ohjelmaa enkä ole moisia bileitä ennen kokenut. Oli tosi kivaa, mutta flunssa innostui sitten seuraavana aamuna juhlistamaan omaa elämäänsä…

Tiesin, että noissa bileissä on paljon miehiä. Siksi päätin tahdonvoimalla mennä sinne. Myönnettäköön myös, että tiesin Kallen olevan samoissa bileissä. Mä en vaan nyt pääse oikein irti tästä ajatuksesta ja ajattelin taas, että parempi katsoa kuin katua…

Kippis!

Näinkin miehen tuolla. Voi jessus, että tekisi mieli hakata päätä seinään juuri nyt. Onnistuin oikein tyylikkäästi toistamaan kesäiset virheeni. Kävimme tällä kertaa tosin keskustelua jatkoille jäämisestä. Kalle oli sitä mieltä, että minun kannattaisi jäädä jatkoille, sillä luvassa on ”tosi hyvät bileet.” Yritin siinä selitellä ”Katsotaan nyt, oon ollut niin pitkään kipeänä, etten tiedä jaksanko”. (Mun flunssa on oikeasti paha). Voisitko kohtalo ensi kerralla järjestää niin etten joutuisi aamulla töihin tai olisi kipeä + joutuisi aamulla töihin???

En vieläkään osaa lukea miehiä. Olin juuri lähdössä kotiin ystäväni kanssa, kun eräs mies pysäytti minut käytävällä ja halusi tehdä tuttavuutta. Kohteliaasti jäin juttelemaan hänen kanssaan. Noin kaksi minuuttia myöhemmin huomasin Kallen tuijottavan minua toiselta puolelta salia. Samantien hän lähti kohti meitä. Tuli paikalle ja alkoi jutella ystäväni kanssa. Hän totesi parin lauseen jälkeen ”Pakko mennä, oon matkalla miestenhuoneeseen.” Minulle hän ei sanonut mitään, nyökkäsi vain silmillään mennessään ohi.

Hän ei suinkaan päätynyt sinne miesten huoneeseen asti vaan noin 2 metriä minun taakseni. Sieltä hän tarkkaili tilannetta jutellen jonkun puolitutun kanssa. Lähdimme hetken kuluttua oikeasti kotiin. Huikkasin Kallelle lähteväni ja päädyin halailemaan häntä, hänen aloitteestaan. ”Nähdään taas!”

MITEN tää homma voi mennä näin? Joten eikun kippis, otetaan mulle!

P.S. Jos jotakuta kiinnostaa miten ja mistä mies tulkitsee naisen olevan kiinnostunut, niin lukekaa lisää. Voisin veikata, ettei musta kannata ottaa mallia…

Emman deittisaldo v. 2014

Kertasinpa minäkin oman deittisadoni vuodelta 2013. Tiivistetysti voisin sanoa, että kierrän kehää kuin formulakuski konsanaan. Paljon kierroksia, mutta menopeli hajoaa ennen maaliin pääsyä. Todennäköisesti jatkan samaa kehää ensi vuonnakin, jospa vastaan tulisi komea varikkomies.

Viime vuosi alkoi Tonin kanssa. Soutamista ja huopaamista jatkui kaikkiaan puolitoista vuotta. Vielä syksyllä hän yritti saada minua viereensä. Lokakuun jälkeen hänestä ei enää ole kuulunut. Ja olen ihan tyytyväinen siihen, ei tuosta koskaan mitään olisi tullutkaan. Pidin tiukkaa linjaa, en vastannut enää hänen öisiin viesteihinsä. Hän ymmärsi viestin, minua ei enää jojoteta.

Innostuin keväällä uutuuttaan hohtelevasta Tinderistä. Vaikka Toni pyörikin kuviossa. Ja huokaus, kaikki into ja lupaukset lopahtivat kuin märkä rätti tiskialtaaseen keittiön suursiivouksen jäljiltä. Tulos ei treffien treffejä. Yksi mies perui treffit, koska olin hänelle liian pitkä. Yksi vaan katosi, enkä kuullut hänestä mitään vaikka olimme sopineet treffit. Kellonaika ja paikka puuttuivat, kuten lopulta myös mies. Tinder meni kiinni. Ja pysyy kiinni.

Ja sitten Kalle. Homma joka on jäänyt jonnekin tuonne ajatusten tasolle. Mies, joka saa minut yhä ihan totaalisen sekaisin. Aika mahtavaa huomata, että sellaisiakin miehiä muuten on vielä jäljellä! Olemme työn kautta tekemisissä yhä edelleen ja tapaamme piakkoin. Annan asian mennä painollaan, ei minusta ole tämän enempää lähestymään. Mutta ensi vuonna en saa toistaa samanlaisia kardinaalimokia, sitä en enää anna itselleni anteeksi. Sanottakoon, että ottaisin jos saisin 🙂

Vuoden irtopisteet. Harharetki Crusheoon kannatti. Vaikka olinkin juuri tavannut sen ihanan palomiehen. Kesäyössä tapasin myös tosi kivannäköisen poliisin, jota näin uudemmankin kerran. Jos ensi vuonna ei löydy elämäni miestä, niin sitten tarvitaan paljon tällaisia.

Vuosi vaihtuu kaukana kotomaasta. Jos käy superhyvä tsäkä, niin emme vaihda sitä kaksin Raisan kanssa. Sitä kuuluisaa lomaromanssia odotellaan, molemmat.

”Tässä on Emma”

Kaipaan hieman nyt apua. Yksinkertaisesti siitä syystä, että haluaisin ymmärtää paremmin miehiä. Voin ihan hyvin jatkaa elämääni ilman, että tiedän vastausta. Mutta olisipa kiva tietää.

Olin viikko sitten työn puolesta tilaisuudessa, jossa tapasin tutun miehen kahvitauon aikana. Kävelin moikkaamaan miestä, joka seisoi isommassa seurueessa. Hän tervehti minua ilahtuneena. Ja sen jälkeen esitteli minut muille. Se sujui kätellen ja sanallisesti näin:

Mies:

– Tässä on Jaakko Karvonen Autolasta – tässä on Emma
– Tässä on Meri Hietanen Vaatetalosta –  Emma
– Ja tässä on Marja Virtanen, mun kollega meiltä – tässä on Emma

Hetken kuluttua paikalle saapuu selkeästi miehen hyvä tuttu, toinen mies. Parin lauseen jälkeen mies kääntyy minun puoleeni ja sanoo:

– Tässä on mun veli – tässä on Emma

Seison siinä hämmentyneenä siitä, ettei veli (nimeä en tiedä) tunne ketään tuosta seurueesta eikä häntä esitellä muille. Kukaan ei ainakaan tervehtinyt häntä, joten oletan etteivät he tunteneet. Minä en tiennyt, että miehellä edes on veli. Aiemmin minulle esitelty Jaakko kävelee luokseni ja kysyy: ”Anteeksi, mutta kuka ja mistä sä oikein olet?”.

Olemme tuon miehen kanssa melkein viikottain tekemisissä työn puolesta. Jokaisella oli rintalappu, jossa luki etunimi, sukunimi ja firma. Unohtamisesta ei siis ole kyse. Kävimme joku aika sitten lounaalla, silloinkin minut esiteltiin miehen työn kautta tutulle pelkästään lauseella ”Tässä on Emma…”