Elämäntilannelapsettomuus on täysin uusi termi minulle. Ja lienee sitä monelle muullekin. Se on siis elämäntilanteesta johtuvaa lapsettomuutta ja monesti syynä on sopivan puolison puuttuminen. Huomasin tämän termin blogista nimeltä Kun sitä vähiten odottaa, joka löytyy meidän blogin oikeasta reunasta.
Lapsettomuudesta puhutaan paljon ja sitä surraan julkisesti. Yleensä tosiaan pariskuntien kohdalle. ”Elämäntilannelapsettomuudesta pitää puhua juuri siksi, että aina ei ole niin, että olisi me, jotka emme sitä lasta saaneet. Aina ei ole niin, että olisi lapsi, jonka me saimme vain hetkeksi. Joskus on vain minä, joka en koskaan ollutkaan me. Silloin ei saa muistokiveä. Silloin suree yksin.”, lainaus edellämainitusta blogista. Harvoin ajatellaan asiaa yksinelävän
kannalta. Hänen kannaltaan, jolta puuttuu myös se, jonka kanssa jakaisi arjen ilot ja murheet.
Jokin aika sitten asia oli isosti esillä myös Hesarissa. Elämäntilannelapsettomia on yllättävän paljon. Heitä on sekä naisia että miehiä.
Henkilökohtainen toiveeni on, että niin minä, Raisa kuin muutkin tästä kärsivät löytäisivät onnensa tämän suhteen. Lapsia voi toki tehdä nykyään yksinkin, erityisesti jos on varakas. Mutta entäpä me elämäntilanneperheettömät? Me jotka haluamme sen koko paketin.
Loppukiri 
Hei ja kiitos linkkauksesta! Elämäntilanneperheettömyys on hyvä sana! Ennen kuin kesken oleva trilogiani on lopussa, tulen päätymään aika lailla samoihin ajatuksiin.