Emma sanoi mulle, että täällä on vielä: ”Voin todella sanoa, että tätä kannatti odottaa. Vannoutunut vanhapiika, kohtasi unelmiensa miehen. Sen pituinen se.”
Tottahan se on, mutta vaikka löytää elämänsä miehen, niin parisuhteeseen vaikuttaa moni muukin tekijä. Kaikkiin ei voi itse vaikuttaa. Niinpä tässä ollaan oltu sinkkuna jo jonkun aikaa. Sitä ennen väsytetty itsensä henkisesti parisuhteen lopussa, puhuttu, mietittty ja todettu että pakko luovuttaa. Mies haki tavaransa luotani. Oven sulkeuduttua iski epäusko. Epätoivo. Itsetutkinta.
Kului hetki. Tapasin yhden miehen. Pitkän, komean, sporttisen, melkein täydellisen. Se hymy kun kohdattiin oli uskomaton. Nautimme hetkistä, läheisyydestä, kroppani ja mieleni hyrräsi huomiosta. Tapailu, josta tiesi, ettei voi tulla mitään enempää. Epäonnistunut parisuhde unohtui hyvin samalla molemmilta. Tapailu päättyi auringon paistaessa suudelmaan aamulla. Sen pituinen se.
Näimme Unelmien miehen kanssa pari kuukautta suhteen päättymisen jälkeen. Sain samalla tavarani. En vain kyennyt hakemaan niitä aiemmin. Mies oli rentoutuneen oloinen, näytti komealta. Tuntui hassulta halata sitä ihmistä ja muisti fiiliksen, kun halattiin ekan kerran. Katsoa häntä istumassa pöydän toisella puolella.
Ei parisuhde ole unohtunut. Koin paljon hyviä hetkiä ja onnellisuutta, hetken sain olla ”me”. En niitä hetkiä vaihtaisi pois. Sinkkuelämässä kaipaa hellyyttää, seksiä, yhdessäoloa, ”me”-fiilistä, tunnetta että nyt kuuluu joukkoon. Ja ihastumisen, rakastumisen tunne on jotain mieletöntä. Ehkä joskus taas.
Loppukiri 
Surullista.