Olin viikonloppuna lapsuudenkaverini Sadun luona. Mietin Satua ja hänen elämäänsä auringon paistaessa, keväästä villiintyneenä 120 lasissa motarilla ajaessa.
Miten erilaiset elämämme ovatkaan, vaikka lukioaikoina vielä haaveilimme samoja asioita. Molemmilla osa on toteutunut, osa ei. Hänen elämänsä ei ole kuin satua. Joskus on ollut, mutta nyt hänellä on portinvartija onnellisuuteen.
Olen käynyt Sadun luona yli kuukausi sitten. Hänen miehensä Mika kysyi, että taasko Raisa tulee. Siis taas? Mikan kanssa vaihdamme parit pakolliset sanat. Hän ei siedä minua, kun vietän aikaa hänen avovaimonsa ja lapsensa kanssa. Hän myös varmasti tietää, että Satu on puhunut parhaalle ystävälleen paljon asioita. Lapsi taas palvoo minua, hyppii riemusta kun kuulee, että Raisa ja koirat tulevat.
Monta vuotta sitten Mika muutti Sadun kanssa kauan pois ihan maalle. Silloin kaikki sanoivat Sadulle, että mieti vielä, olet tosi kaukana ihan kaikesta sekä sukulaisista, ystävistä että harrastuksista. Joka paikkaan on tooodella pitkä matka. Mies dominoi ja Satu alistui, maalle muutto tapahtui.
Kaikki meni jotenkin ok, kunnes kuvaan tuli perheenlisäys. Satu jäi kotiin ja on ollut reilut kaksi vuotta lapsen kanssa kotona. Töihin hän ei enää pääsekään, koska mies haluaa hänen olevan lapsen kanssa kotona. Nyt mies saa käytettyä valtaa, kun on perheessä se kenen tuloilla eletään. Lapsen kanssa pitäisi olla vain kotona, ei käydä puistossa, ei ystävien tai sukulaisten luona. Mahdollisimman pieni elintila lapselle ja Sadulle. Heillekään ei ole kukaan tervetullut. Elokuussa käyneet sukulaisetkin olivat taas tulossa kylään, siis taas kun edellisestä käynnistä on melkein puoli vuotta. Ystävillä on pitkä matka käymään ja kun mies aina kertoo olemuksellaan ”ei tervetulleeksi”.
Yhdessä he eivät tee mitään, ainakaan mitään mitä Satu haluaa. Jos on jotain yhteistä esim. kavereiden 35v juhlat, tulee hän aina yllättäen kipeäksi. Satu saa taas selitellä miksi Mika ei ole mukana, harmittaa hänen puolestaan. Toisaalta, kukaan tätä Mikaa ei kaipaakaan, vaikka hyvin käyttäytyykin, jos hän jostain syystä on tullut mukaan.
Mika ei halua erota, Satu haluaisi. Sitä ei kuitenkaan voi oikein edes ottaa puheeksi, kun Mikan mielestä kaikki on hyvin ja ärtyy nollasta sataan hetkessä. Lapsi pelästyy kotona tapahtuvaa huutoa ja Satu ei halua tartuttaa pelkoa lapseen.
Äiti on lapselle kaikki kaikessa ja ihan huippuäiti onkin. Lapsi on aivan ihana ja toimelias, olisipa omani. Isä ei lapsen kanssa tee mitään, ei koskaan. Silti lapsi ei saisi olla pois kotoa. Satu pelkää, miten mies käyttäisi lasta koston välineenä erossa. Minä pelkään, mitä metsän keskellä voi tämän miehen kanssa tapahtua.
Muut varmasti luulevat, että tällä pariskunnalla pienen lapsen kanssa on kaikki hyvin. On punainen tupa ja perunamaa. Se vaan ei vielä takaa onnellisuutta. Voisinpa tehdä jotain, edes vähän. Päätös on kuitenkin Sadun, kukaan muu ei häntä saa lähtemään kuin hän itse. Ystävänä voin vain kertoa, että autan jos tarvitaan ja olen tukena tapahtui mitä tapahtuikaan. Toivon hänelle kaikkea hyvää, haluan nähdä sen hymyilevän Sadun, joka nauttii elämästä ilman että tarvii varoa Mikaa. Ja että lapsi saisi kasvaa onnellisessa ympäristössä, parivuotiaskin vaistoaa ilmapiirin.
Loppukiri 