Kävin vuosia sitten jonain satunnaisena arki-iltana Helsingin keskustan Stockmannin pienrautaosastolla. Etsin muistaakseni jotain pistorasioihin liittyvää, mahdollisesti jatkojohtoa.
Seisoin hyllyn edessä etsiskellen sopivaa tuotetta ehkä viitisen minuuttia. Viereeni käveli tai paremminkin köpötteli keppiinsä tukeutuen vanha herra. Ikää hänellä oli arvioni mukaan ehkä 80 vuotta. Hetken kuluttua hän kääntyi puoleeni, katsoi suoraan silmiin ja totesi: “Sinä olet kauneinta mitä olen koskaan nähnyt.” Hämmentyneenä sain juuri ja juuri sanan ”kiitos” ulos suustani.
Tämän vilpittömän kommentin jälkeen mies käveli punatakkisen, harmaahiuksisen, suurin piirtein oman ikäisensä rouvan luokse. Yhdessä he lähtivät jatkamaan kohti kodinkoneosastoa. Minä puolestani seisoin paikallani hämmentyneenä tuijottaen heidän kulkuaan.
Tilanne tapahtui siis vuosia sitten. Silti en varmasti ikinä unohda tuota hetkeä. Silloin ja vielä monesti jälkeenpäin olen miettinyt, että vilpittömät, kauniit sanat ovat ehkä pitäneet kyseisen herran ja punatakkisen rouvan vuosia onnellisesti yhdessä.
Loppukiri 